Tulevat puutarhat, kuvat ja tarinat: Miksi tämä blogi?

Ne tulevat puutarhat ovat oikeastaan niitä jo käytyjä puutarhoja. Vuosien kuluessa minulle on kertynyt lukuisia puutarhakäyntejä ja vielä paljon lukuisampia valokuvia, joita käyn juuri läpi. 

Blogin tarkoitus ja koko aloittamisen motiivi on jakaa viimeisen kuuden vuoden aikana harrastajan taskuun kertyneiden puutarhojen ja elämysten karkkipussista muillekin kuin sukulaisille ja ystäville ennen kuin herkut sulavat omaan taskuun ja nöyhtääntyvät. 

Nainen ja hyasintti. 1754, Jean-Etienne Liotard.
Tunnistettavan muikea ilme, ylpeä ja onnellinen.

Julkisista puutarhoista, joista aion lähiaikoina kirjoittaa ja jakaa kuvia voin mainita ainakin Schwetzingen palatsipuutarhan lähellä Heidelbergiä Saksassa, Kapkaupunkin perustajan syntymä- ja kotitalon puutarhan Hollannissa, Christian Diorin puutarhan Ranskassa, Chicagon kasvitieteellisen puutarhan Illinoissa, ja luonnollisesti Keukenhofin puutarhan Hollannissa, josta jaan vanhoja kuvia päivittäin kunnes menen sinne taas.

Ne jo nähdyt ja vielä nähtäväksi suunnitellut puutarhat ovat yksityisiä, puolijulkisia ja täysjulkisia. Suuria ja pieniä, tunnettuja tai joskus ennen tunnettuja, mutta nykyään unohdettuja. 

Maisemia, kaupunkinäkymiä ja puutarhoja, joissa ikäisteni nelikymppisten isovanhemmat, jopa isoisoisovanhemmat ovat ehkä joskus käyneet, mutta jotka eivät enää ole muodikkaita, tai kuten totesin, ovat yksinkertaisesti unohtuneet. Ja jotkut saattavat olla niin uusia, ettei siellä ole vielä monikaan käynyt, tai niin yksityisiä ettei sinne ikinä tai vain harvoin, esimerkiksi vain kerran vuodessa yhtenä päivänä on mahdollista kurkistaa.

Näkökulmani puutarhaan on harrastajan, mutta väistämättä myös henkisen- ja aineellisen kulttuuriperinteen tutkijan näkökulma. Yhtä tärkeää kuin minulle on hoitaa omaa puutarhaamme hyvin, jaksamisen, ehtimisen ja innon rajoissa, on ymmärtää puutarhojen historiaa, niiden perinnettä, niihin sidottuja tunteita ja merkityksiä, niiden ilmentämiä ideaaleja. Puutarha on ihmisen kulttuurin tuotos ja puutarhan hoito luonnon kultivointia sanan varsinaisessa merkityksessä.

Puutarha kasvaa suunnitelmiin perustuvalla hoidolla haaveiltuun muotoonsa, tai sitten ei. Suunnitelmissa voi olla perustavanlaatuista vikaa - kahjut kasvivalinnat, kurja maaperä, väärä ilmasto, oudot ilmansuunnat, liikaa tai liian vähän valoa - mutta onneksi harvemmin. Joskus tilaajan rahat ovat loppuneet kesken tai unelman toteuttajan oma kunto pettänyt. Useimmiten vakaan aikeen tuloksena on ollut kuitenkin jonkinlainen puutarha. Ja erottelematta, sekä niiden onnistuneesti perustettujen että niiden jonkinlaisten puutarhojen jäljiltä ympäri maailmaa kasvaa ei-toivottuja vieraita rikkaruohoja, arvostettuja herkkuja ja maiseman kaunistuksia. Esimerkiksi Suomessa lupiininiityt ja perunamaat, Hollannissa tulppaanipellot ja perunamaat. 

Sen mitä puutarhassa kasvaa, tai pitäisi tai saisi kasvaa ja miltä sen kuulusi näyttää, sen määrää kulttuuri siinä missä puutarhurikin. Puutarha on aina aikansa, paikkansa ja luojansa kulttuurin tuotos, vanhana ja uutena. Puutarhan perustamatta jättäminen tai sen antaminen luonnolle on puutarhateko sekin.

Saattaa olla etten aina pysy puutarhoissa. Mieli saattaa keikahtaa arkkitehtuurin, taiteen ja kirjallisuuden puolelle. 
Juuri nyt olen kiinnostunut hyasinttien historiasta.

Ennen tulppaanien suosion kasvua 1900-luvulla, ja ennen kuin joulusesonkitarjontaan ilmestyivät ne edulliset multaantökätyt hyasintit, 1700-luvun alusta lähtien, parin sadan vuoden ajan talvella erityisessä vesimaljassa kasvatettu ja kukkimaan höynäytetty hyasintti oli se it- ja must have- kukka. 
Selailin perjantaina Amsterdamissa uuden uutukaista suurta kirjaa hyasinttivaaseista, niiden käytöstä, kehityksestä ja tyyleistä. Kirjakaupan omistaja, joka huomasi pläräilyni kohteen, kertoi vaimonsa jo pitkään kerällen hyasinttivaaseja ja että osa hänen kokoelmastaan on nähtävissä Keukenhofissa tänä keväänä. Kaupan perältä apupoika tiedotti ja täydensi, "että niillä on niitä jopa vessassa!".