Fimman puksipuu : Oi vanha lilja - hard to get, easy to grow

Tiikerililja, lilium tigrinum

Kumma juttu. Blogi ei pidä itseään, sillä välin kun vietän aikani puutarhassa, veneellä, muualla...

Sain myös ruusuhepulin, mikä tarkoittaa sitä, että juhannuksena ostin ensimmäiset uudet ruusut, "juhannusruusut" pihalle ja sen jälkeen elämä on ollut yhtä ruusuilua: ranskanruusuja, englanninruusuja, saksanruusuja, espanjanruusuja, amerikanruusuja, uusia, upouusia ja ikivanhoja lajikkeita.

Kun olin irrottanut ensimmäisen pihalaatan, tehdäkseni tilaa viimeisimmälle löydölle, mies ehdotti asiallisesti, että harrastusta voisi jatkaa ehkä katolla. (Ruusuhepulista ja ruusuista lisää myöhemmin.)

"Tigerlily - Hard to get, easy to grow!",

mainostaa englantilainen nettikauppias, jonka tiikerililjat ovat "sold out".

Luulisi, että vanhanaikainen oranssi tiikerililja olisi hollantilaisten suosiossa, mutta ei.

Niitä on vaikea löytää täälläkin ja ensimmäiset kukkivat näen nyt omassa puutarhassa. (Kuva yllä). Hypistelin onnellisena Amsterdamista keväällä löytynyttä kuuden sipulin pussia sylissäni koko junamatkan kotiin asti. Onneksi eivät menneet möyhyksi.

Lapsuudenkesien kukista tiikerililja oli se kukista kiehtovin ja eksoottisin. Sille ei vetänyt vertoja enkelitrumpetit, kannat, ei mikään. Tosin en ymmärtänyt, miksi pilkullinen kukka on tiikeri-, ei gepardi- tai leopardililja.

Lilium martagon alba, valkoinen varjolilja, joka on yksi lempikukkiani ja jota kasvaa Suomessa puolivillinä vanhoissa puutarhoissa, on vaikeasti saatavissa sekin. Näin hollantilaisella nettikauppiaalla niitä tarjolla kappalehintaan 6 euroa per sipuli, tai 10 sipulin pussi eur 57, 50... jos ei ole loppu. (Vain sitä kalliimpi oli "nepalilainen" lilja, eur 65,00 per 10 kpl). "Normaalililjoja" saa euron kappalehintaan, tai kymmenen yhdeksällä eurolla. Omat varjoliljani tilasin Englannista muutama vuosi sitten, sillä niitä ei Hollannista löytynyt laisinkaan.

Keltaisten päivänliljojen, niiden sirosti epäsymmetristen ja sitruunalta tuoksuvien löytäminen oli hankalaa sekin. Kävimme hemerocalliksiin erikoistuneella tarhalla, jossa kasvatuspenkit oliviat täynnä toinen toistaan räikeämpiä, muovisen näköisiä uusia pystytöttöröisiä päivänliljalajikkeita. Olin vyötäröä myöten siitepölyssä vaellettuani kukkien tuoksuttomassa Disneylandiassa. Lopulta vajannurkalta löytyi kahdeksan unohtunutta tainta pikkupurkeissa. Keltapäivänliljoja ei enää kasvatettu ja ne oli poistettu valikoimista. Niin, ei niitä missään ole näkynytkään, ei puistoissa, ei puutarhoissa, ei missään, vaikka liljalaji on kestävä ja sironkaunis. Pienet taimet kasvoivat pian valtaviksi, eikä niihin ole viiteen vuoteen tullut mitään tautia, yksikään ötökkä ei ole ryhtynyt niihin maassa, jossa on kaiken maailman ötököt, ja taudit.

Hollantilaisilla on niin kiire olla aikaansa edellä ja kehittää uusinta uutta, että vanhat lajikkeet jäävät jalkoihin, unohtuvat ja katoavat. (Oi Suomi, pidä kiinni vanhoista maatiaiskannoista!)

Vanhojen maalausten aito maarianlilja, lilium candidum oli sekin etsinnässä monta vuotta ja ensimmäiset missään täällä näin Utrechtin kasvitieteellisen puutarhan penkissä, jossa oli kaksi kukkivaa vartta. Candidumin löytymistä odotellessa istutin kolme valkoliljaa, lilium longiflorumia, jotka ovat jakaantuneet jo seitsemään ja toittottavat valtavia tuoksuvia trumpettejaan puolentoista metrin korkeudessa. Valkolilja on sananmukaisesti ja todistetusti "pitkäkukkainen", sillä mittasin uteliaisuuttani sen nuput. Jokainen nuppu oli lähes 35 senttinen.

Maarianlilja on paljon valkoliljaa vaatimattomampi, herkkä ja hienostuneesti tuksuva, syvästi liikuttava pieni pyhä kukkanen. Vaikka valkoinen tönkkötorvimetsä on komea ja tuoksuu, kumarran syvään maarianliljan edessä.