Sienikausirötöstelyä Utrechtin harjulla

Sienimetsä.

Viime viikkoina olen katsellut kieli pitkällä ja katein mielin toinen toistaan komeampia herkkutattikuvia, joita kaverit ovat jakaneet facebookissa. 

Että kääntelevätkin sieniveitsiään kyljessäni ja vielä ihan viattomin mielin! Hyvä siellä on rellestää jokamiehenoikeuksien turvin ja täyttää korit, pannut ja pakastimet. Muhennokset teille!

Täällä Hollannissa ei saa sienestää. Kerta kaikkiaan ja ehdottomasti ei. Se on suomalaiselle sienihullulle paha paikka. Niin paha paikka, että normaalioloissa rehellisen suomalaisen sisällä alkaa kasvaa laaja rötöstelyrihmasto kuin luonnonvoima. Kuivatut, keittiönkaapissa vesikylpyä odottavat lahjasienet Suomesta, herkkutatit, suppilovahverot ja mustat torvisienet eivät auta tähän hätään. Tuoretta sen olla pitää. Metsä kutsuu ja minä vastaan kutsuun. 

Niin yksinkertaista se ei kuitenkaan ole, sillä metsissä samoilee metsänvartijoita, joiden tehtäviin kuuluu myös sienien suojelu. On siis oltava ovela. Kaapista on etsittävä tumma vaatekerta. 

Vanha kirjavanharmaaksi haalistunut ja maalinläikkäinen, entinen mustikansininen anorakki on onneksi vielä tallessa. Anorakin rintataskuun mahtuu juuri ja juuri keskieurooppalainen sieniopas. Mukaan otan vain pikkuruisen Sveitsin armeijan linkkuveitsen, jonka kiinnitän avainnippuun. (Siinähän se on aina. Käytän kynsiviilaa ja hammastikkua, tietty.) Kaulaan otan roikkumaan mieheni turhanraskaan järjestelmäkameran, jossa on onneksi myös automaattitoiminnot. Kesän blondaaman hiuspehkon peitän tummanvihreällä huivilla, jossa hiihtää pieniä mikkihiiriä. Suuret eväsleipärasiat mahtuvat onneksi mukavasti avoimeen ja vanhuuttaan pehmeään, vihreään unikkokuvioiseen olkalaukkuun. Täyden eväsrasian alle mahtuu hyvin toinen, se tärkeämpi ja vielä typötyhjä rasia. Myös pari pientä muovipussi on aina tarpeen metsässä, vaikka roskia varten. 

Avot! Olen valmis. Luontokuvausharrastaja tutustumassa hollantilaiseen metsäluontoon ja sienistöön.

Mikä oli metsän anti? Rutikuivan metsän anti? Klassisesti muutama sieni tien varresta. 

Tosin, koska olen Hollannissa, ne sienet löytyivät metsässä kulkevalta neliriviseltä pyökkikujanteelta, ratsastuspolun ja kävelytien välistä. 

Metsänvartijoita ei näkynyt missään ja jaksoin rauhassa odottaa ja ottaa kuvia pyökkikujanteesta kunnes käsi kädessä kulkeva eläkeläispariskunta kääntyi kujanteelta metsäpolulle ja pois näkyvistä. Action!

Kuva päivän saaliista löytyy alta: yksi kelvollinen mantelihapero ja yksi melkein kelpo kyyhkyhapero. Oli siellä muutama muukin, mutta niin rutuiksi kuivuneita tai madonsyömiä, että sääliksi kävi ja rötösrihmastoni höltyi. Mukaan lähti vain kaksi sientä.

Metsän lisäksi viihdyn vesillä, joten ei voi olla sattuman kauppaa, että punaiset haperot löytyivät vasemmalta puolelta pyökkikujannetta ja vihreät oikealta puolelta. Todellinen metsäväylä.

Illalla, ladattuani päivän kuvat ja kotona otetun saaliskuvan, lukaisin viikon uutiset netistä. 

Utrechtin harjun kansallispuiston metsät on osin tyhjennetty taulakäävistä. Metsänvartijoiden mukaan varkaat olivat käyttäneet jopa tikkaita ylettääkseen pyökeissä korkealla kasvaviin kääpiin.

Kääpärosvoista ei ole toistaiseksi mitään havaintoa, mutta taulakääpä on tarpeen esimerkiksi aasialaisessa lääkinnässä. Kateissa on arviolta 1000-2000 taulakääpää ja metsänvartijat aloittavat tehovalvonnan loppukääpien suojelemiseksi. 

P.S. Luin juuri viimeiset uutiset. Kääpäsäkit löytyivät aasialaisen perheen kotoa. Säkeissä oli satoja, ei tuhansia kääpiä. Syyttäminen tai syyttämättä jättäminen menee harkintaan. - Mieleen muistui meillä Suomessa käynyt itä-aasialinen kirjailijadelegaatio, politrukki, tulkki ja runoilija. Tuusulaan kuskattu ja Sibeliusten kodin henkeen ihastunut runoilija alkoi kiskoa tuohta Ainolan pihakoivusta. Aika pysähtyi. "Tuliaisia vaimolle," selitti tulkki. Runoilijan vaimo oli kuvataiteilija, joka käytti tauluissaan luonnonmateriaaleja.

Vasemmalla punainen, oikella vihreä...n... harmaa.