Kuvia, Hieronymus Bosch, osa IV - Fruitcorso 2013

Oma suosikkini, kolmen venetsialaishahmon lisäksi (kuvat, osa II), oli tämä Hieronymus Boschin taiteen inspiroima kolmen hahmon ryhmä. Harmi vain, että vaunu oli parkissa kapeassa paikassa ja koko iltäpäivän vastavalossa. 

Patsasryhmä veti puoleensa kuin imuri. Palasin tutkimaan sitä useaan kertaan, en vain paremman valon toivossa, vaan siksi, että joka kierroksella, eri kulmista katsottuna se näytti hieman erilaiselta ja yksityiskohtia paljastui lisää... korut, hoitamattomat kynnet, kuluneet kengänpohjat, kämmenselän ja korvien karvoitus, kalukukkaro...

Ehkä omaakin syyspukeutumista pitäisi tuunata vähän: Tyhjäpäähahmon hupullinen viittaa on aika vaikuttava viritelmä. Haute couture ja haute cuisine.

Kuvia, Voittaja - Fruitcorso 2013, osa III

Fruitcorson voittaja 2013. 

Kallankukilla kiipeilee trooppiset sammakot ja ämyreistä pauhaa Griegin Aamunkoitto.

Kaunishan se oli, muttei oma ykkössuosikkini. 

Noviisille kilpailun arviointikriteerit jäivät hämäriksi, sillä en nähnyt itse paraatia, lavoja liikkeessä. Ehkä periaatteena on reilu peli, kukin voittaa vuorollaan. 

Voittajalavan mustaksi maalattu kiiltävä pinta, josta kallankukkavarret nousivat, taisi merkata tyyntä lammen pintaa. 

Ehkä se paraatipäivän sateen pinnoittamana, pisaroiden roiskeessa ja hitaassa liikkeessä tosiaan näytti siltä. Jos vielä aurinko pilkahti sateen keskellä ja Ammunkoitto pauhasi, läikehtivä lampi kukkineen ja sammakoineen on saattanut olla hartaalle yleisölle teatraalinen elämys.

Kuvia - Fruitcorso 2013, osa II

Mitä voi sanoa, paitsi todeta että perunasta ja sipulista on moneksi. Pihlajanmarjat ja mustikat sopivat yhteen ja niistä tulee hienoa koristenauhaa. Näyttävät reunapäärmeet, tietysti valkosipulista ja kukkakaalista. Punasikuri, aina elegantti vaihtoehto. Ekoasuja siis.

Mistä on hienot rouvat tehty? 

Punajuurista, perunoista ja pavuista. 

Reunapitsit valkosipuleista, krinoliini munakoisoista.

Fruitcorso, Tiel - Hedelmäparaati 2013, osa I

Goottilainen holvikaarikatto vihanneksista, hedelmistä ja sienistä.

Sadonkorjuun kunniaksi aloitan hedelmäviikot. 

Alankomaiden hedelmälaaksossa Betuwessä, jossa Tielin syrjäinen pikkukaupunki sijaitsee, on vietetty uuden ajan sadonkorjuujuhlaa vuodesta 1961.

Bataavien asuttama Betuwe, roomalaisen Tacituksen nimeämä Insula Batavarus, bataavien saari, sijaitsee Ala-Reinin, Lekin ja Waal joen välissä. Rooman valtakunnan Pohjoisraja kulki "saaren" pohjoisreunaa. Epäonnistuneen Toisen Maailmansodan aikaisen Market Garden sotilasoperaation seurauksena Tielin vanha keskusta tuhoutui. 

Sadonkorjuujuhlat, vanha perinne, kierrätettiin takaisin Tielin suuntaan Floridan kautta. Paikalliset hedelmänviljelijät näkivät siellä paraatin, jonka formaatin he katsoivat sopivan myös Betuwen päätuotteiden, omenoiden, päärynöiden, kirsikoiden ja luumujen mainontaan ja markkinointiin. Mallin vankkurien suurelliselle tyylille tarjosi eurooppalaiset karnevaalit.

Kauniiksi kaupungiksi Tieliä ei voi sanoa, paitsi kerran vuodessa, jos keskittyy katsomaan toinen toistaan upeampia keskenään kilpailevia karnevaalivaunuja. Vaunuja on vuosittain 15-17 ja aluelliset yhdistykset rakentavat ne vapaaehtoisvoimin käyttäen koristeluun vain luonnontuotteita. Hedelmiksi kelpaa myös pähkinät, siemenet ja pavut, kaikki vihannekset ja juurekset. Vaunujen suunnittelu alkaa jo edellisenä vuonna pian edellisen Fruitcorson jälkeen. Likkuttavan lisän tapahtumaan tuo lasten Kindercorso.

Mitä näin? Jotain mitä kuvittelin kuvitellun vain manieristitaiteilijan päässä.

Hedelmillä ja vihanneksilla nyprääminen oli minulle tuttu idea italialaisen 1500-luvulla eläneen taiteilja Giuseppe Arcimboldon maalauksista.

Fruitcorson karvevaalivaunujen mittaakaava on toista luokaa ja teokset kolmiuloitteisia. Arcimboldon maalauksiin ei voi kävellä sisään. Parhaiden vaunujen suunnittelu ja tekninen toteus on niin korkealla tasolla, että satunnaisesti voi puhua jopa taiteellisesta, ei vain taidollisesta vaikutelmasta.

Alla kuvia Arcimboldon maalauksista, ja hiukan hedelmistä sivuun astuen mainiot muotokuvat juristista ja kirjastonhoitajasta. 

Ja ensimmäiset kuvat itse Fruitcorsolta.

Giuseppe Arcimboldo, 1590: Vertumnus - vuodenaikojen jumala, Keisari Rudolf II:n muotokuva. Muotokuvan mallina on saattanut olla keisarista tehty vihannesveistos.

Giuseppe Arcimboldo, 1566: Juristi

Giuseppe Arcimboldo, 1570: Kirjastonhoitaja

Hedelmällisyyden katedraali, Fruitcorso 2013.

Huis Doorn - Viimeinen keisari Wilhelm II ja Audrey Heburn

Huis Doorn. Viimeisen keisarin kotitalo 1920-1941.

Aina välillä kun haluan järkyttää itseäni, käyn iltapäiväkävelyllä linnanpuistossa Utrechtin harjun eteläreunalla pikkukylässä nimeltä Doorn. Kylän laidalta löytyy suuri englantilaistyylinen puisto ja puiston keskeltä Huis Doorn, joka toimii nykyään kotimuseona.

Huis Doorn ei ole mikä tahansa herttainen kotimuseo. Vaatimattomalla pikkulinnalla on tyrmeä historia ja nykyhetki: Talo maineen on Pyhän Saksalais-Roomalaisen Keisarikunnan viimeinen linnake.

Ensimmäisen maailmansodan lopuksi valtansa menettänyt maanpakolainen, Saksan viimeinen keisari Preussin kuningas Wilhelm II (1859-1941) sai turvapaikan Alankomaista. Tervetullut vieras hän ei kuitenkaan ollut. Kuningatar Wilhelmina ei suostunut edes tapaamaan häntä, enkä ihmettele sitä, vähän kuin olisi esi-Hitleriä mennyt tervehtimään. Yltiönationalistinen ja militaristinen, valtaansa häikäilemöttömästi käyttänyt keisari oli yksi Ensimmäisen Maaimansodan pääsyyllisiä. Keisarilla itsellään oli vakaasti eriävä mielipide ja näkemys asiasta.
Keisari oli varma, että hänen aikansa takaiskusta huolimatta vielä koittaisi ja monarkia palautettaisiin. Olihan hänellä kuusi poikaakin. Willem II oli itse kuningatar Viktorian ensimmäinen lapsenlapsi, sillä hänen äitinsä Saksan keisarinna Victoria oli kuningatar Victorian vanhin tytär. Keisarin serkku Yrjö V oli Yhdistyneiden Kuningaskuntien hallitsija ja serkku Nicky, Nikolai II, oli Venäjän viimeinen tsaari.

Keisari osti Huis Doornin vuonna 1919 ja eli siellä kuolemaansa asti, vuoteen 1941. Keisarin ja keisarinna valitsema palatsi-irtaimisto kuljetettiin 59 junavaunulla Alankomaihin. Osa aarteista on kuulemma vieläkin varastoituna talon ullakolle normaalissa ullakkojärjestyksessä, pinottuna kaaoksena. Talon huoneet näyttävät väistämättä ahtailta, kun paljon isompii huoneisiin, oikeastaan saleihin suunnitellut kalusteet ja toiminnot on tungettu protokolaan ja keisariparin arjen vaatimille paikoille. Keisari teki mahdollisimman vähän myönnytyksiä väliaikaiselle asumukselleen, pikkuparonin pikkulinnalle, jonka nimenosa "huis" tarkoittaa hollanniksi taloa.

Keisarin haudan vastapäinen linnan sivu.

Valtakunnassaan keisari noudatti tinkimättä Potsdamin palatsin hovietikettiä ja vaati samaa muilta. Talon ahtaus asetti sille kuitenkin haasteen, kuin myös henkilökunnan taitamattomuus, sillä he eivät osanneet kapeissä käytävissä ja portaikoissa kadota savuna ilmaan.  
Entisen keisarin liikkumavapaus oli rajoitettu myös talon ulkopuolella, pariakymmentä kilometria kauemmas ei ollut mitään asiaa ilman erillistä ilmoitusta ja matkustuslupaa. 
Kun keisarinna Augusta Victoria kuoli 1921 pian nuorimman poikansa itsemurhan jälkeen, keisari sai saattaa puolisonsa arkun vain Saksan rajalle asti, pitemmälle hänellä ei ollut asiaa. 
Talosta maineen tuli Saksalais-Roomalaisen Keisarikunnan viimeinen 35 hehtaarin laajuinen linnake: Missä keisari, siellä valtakunta.

Aikansa kuluksi, terveenä ja reippaana pysyäkseen keisari alkoi pakkomielteisesti hakkaamaan Huis Doornin metsiä. Keisari osallistui itse puiden sahaamiseen, halkomiseen ja pilkkomiseen. Puuha tuotti hänelle suurta iloa ja hän esitteli ylpeänä itse hakkamiaan pinoja ja kehui kuinka monta kokonaista puuta pystyi päivässä käsittelemään. Keisari sai hollantilaisilta pilkkanimen Doornin puunhakkaaja. Kuningatar Wilhelmina ei kuitenkaan suostunut Ympärysvaltojen luovutuspyyntöihin, antamaan keisarinpäätä pölkylle edes juridisesti. Kitkerimmät doornilaiset väittivät keisarin muuttaneen vanhat metsät lempi- ja sielunmaisemakseen: taistelukentäksi. Keisarin tarmo riitti tuhansien puiden kaatamiseen.
Vasta 2000-luvulle alkaessa hakatut metsät olivat kasvaneet takaisin.

Doornin puunhakkaajan valtakunta.

Keisarivallan ja halkojen hakkaamisen lisäksi Wilhelm II rakasti koiriaan. Puutarhassa lähellä taloa on neljän lemmikin haudat: Wai-Wai, Senta, Arno ja Topsy lepäävät siellä, kaikki haudattu 1920-luvulla. 
Keisarin lempikoira, mäyräkoira Senta eli 20 vuotiaaksi. Hautakivessä lukee: Die Treue SENTA 1907-1927 Beleigtete Seine Majestat den Keiser im Welt Kriege 1914-1918. Uskollinen Senta oli hänen Majesteettinsa Keisarin seurana läpi Maailmasodan. Nimistä päätellen Wai-Wai ja Topsy ovat olleet ehkä keisarinnan koiria, Arno kuulostaa korviini maskuliinisemmalta. 

Etualalla koirien hautakivet, joita keisarillinen kotka suojelee.
 Taustalla keisari hauta, jota koirat suojelee.

Eräässä vanhassa valokuvassa keisarin kävelykumppani Doornissa on kuitenkin vanha saksanpaimenkoirauros, jonka korvat on typistetty. Korvien typistys perustuu taistelu- ja sotakoirakäyttöön, pienistä korvista ei toinen koira, eikä ihminen saa otetta.

Keisarin kävelykumppani Doornissa.

Ehkä esi-isä Fredrik Suuren (1712-1786) esimerkkiä seuraten, preussilaisella kuninkaalla tuli olla lempirotu. Wilhelm II:n lempirotu oli mäyräkoira. Fredrik Suuren lempirotu oli yllättäen italianvinttikoira ja hän kutsui honteloita koiriaan "nelijalkaisiksi linnuiksi". 
Viimeiseksi tahdokseen Fredirik Suuri ilmoitti, että hänet tulee haudata vinttikoiriensa viereen Sanssoucin palatsipuutarhaan. 
Sitä ei pidetty kuitenkaan sopivana. 
Fredrikin toive toteutettiin vasta 205 vuotta hänen kuolemansa, Berliinin muurin murtumisen jälkeen vuonna 1991. Hänen hautansa on nyt koirien hautojen jatkona palatsipuutarhassa ja haudan merkkinä on samantyyppinen maassa makaava laatta kuin koirilla. Kivessä lukee yksinkertaisesti Friedriech der Große, vuodet puuttuvat.  Frederikin haudan tekee erikoiseksi myös se, ettei sille lasketa vain kukkia vaan myös raakoja perunoita: Fredrik esitteli preussilaisille perunan, tai, pakotti sen viljelyyn ja käyttöön nenän- ja korvienleikkuun uhalla.

Keisariparin hevosista ainoastaan keisarinna Augusta Victorian lempihevonen Uranus tuotiin Alankomaihin. Hevonen kuoli vasta 1935 ja makaa suuressa nimikoidussa haudassa Amerogenin linnan puutarhassa. Keisaripari vietti ensimmäiset pari pakolaisvuotta kreiviparin vieraina, odottaen uuden talonsa remontin valmistumista. Keisarinna lahjoitti Uranuksen emännälleen. Uranuksen pilttuussa voi nykyään nauttia kupposen kahvia. Amerongenin linnan suuri tallirakennus toimii vuokrattavana juhlatilana ja kahvila-ravintolana.

Kuten Fredrik Suuri, myös Wilhelm II käytti preussilaisperinteen mukaisesti työtuolinaan satulatuolia, erikoistuolia, jonka istuin on kuin pieni satula tai iso polkupyöränsatula. Sillä istuen hän kirjoitti Huis Doornissa moniosaiset muistelmansa, joiden viestin voi kiteyttää väitteeseen, joka on suoraa huutoa: "Se kaikki oli kaikkien muiden syytä, kaikki muut olivat ja ovat tolvanoita. Minä olen keisari ja tiedän kaiken, ettäs tiedätte!"

1940 Hitlerin Saksa miehitti Alankomaat ja Doornin portille asetettiin saksalainen vartio, tai, kunniavartio. Kun keisari kuoli 1941, hänet haudattiin Hitlerin harmiksi Berliinin sijaan Doornin puutarhaan koirien hautojen taaksen, lempirododendronien viereen. Pieni mausoleumi valmistui vasta vuosi keisarin kuoleman jälkeen ja sota-ajasta johtuen kuparinen pallo ja sillä seisova risti on valmistettu keittiön kattiloista. 
Keisari makaa palsamoituna Preussin lipun alla arkussaan ja odottaa itsepäisesti Saksan monarkian palautusta. Vasta sitten hänet saa haudata Berliiniin. 
Passiivisen vastarinnan muoto tuokin. 
Monarkian palautusvaade taisi olla ainoa kysymys, joka erotti keisarin Hitlerin politiikasta. Keisarinkin hartaana toiveena oli "juutaliaskysymyksen" lopullinen ratkaisu ja Saksa-johtoisen Euroopan Yhdysvaltain perustaminen. 
Ajatus Saksalaisen keisarikunnan palautuksesta ei ole niin palsamoitu ajatus kuin kuvittelisi; monarkian palautuksesta haaveilevia saksalaisia on heitäkin ja Huis Doorn on heille pyhiinvaelluskohde. 
Koska keisarihaudan ovella ei koskaa ole kukkia, tai perunoita, tai kaasunaamareita, epäilen että hollantilaiset tilanhoitajat siivovat haudan portaat huolella.

Hautamausoleumi, vallanpalautuksen odotushuone vuodesta 1941. 

Siellä hän makaa, lippujen alla.

Keisarivallan ja preussillaisen Hohenzoller-huoneen perijät, joilla ei ole virallisia velvoitteita tai asemaa, pitäytyvät tiukempaan perimysjärjestykseen kuin nykykuninkaalliset: puolison tulee kuulua korkea-aateliin tai perimysoikeus on mennyttä. Keväällä 2013 Hohenzollerneille, Preussin prinssi Georg Friedrichille (s.1976) ja hänen prinsessapuolisolleen syntyi kaksospojat.

Preussin prinssi Georg Friedrich isoiso isoisänsä haudalla 2009. 

Ne, joiden vatsa kestää, voivat katsoa youtubesta filminpätkän keisarin hautajaisista (Begöbnis von Keiser Wilhelm II): vanha Saksa ja Preussi marssii arkun perässä, edellä uusi Natsi-Saksa. 

Kasvokkain keisarin kanssa. Puhtoisempaa patsasta en ole nähnyt ulkona ikinä.

Itä-Preussin naisilta, patsas pystytetty 2010.

Miten wikipediassa mainittu filmitähti Audrey Heburn liittyy taloon? Hatarasti. Hänen äitinsä paronitar Ella van Heemstran väitetään asuneen siellä osan lapsuuttaan 1900-luvun alussa. 1929 Brysselissä syntynyt Audrey Heburn, englantilais-hollantilainen Edda Katheleen Heburn-Ruston aka Edda van Heemstra kävi vuonna 1939 koulua Lontoossa. Miehensä hylkäämä, isänsä paroni van Heemstran luona Arnhemissa asuva äiti Ella haetutti tyttärensä Lontoosta turvaan kun sota alkoi. 
Vuonna 1940 Natsi-Saksa miehitti Alankomaat ja Arnhemista ja sen seudusta tuli yksi sodan ratkaisutaistelujen paikkoja. Tuho oli sen mukaista. Kymmenvuotias Heburn aloitti Arnhemissa balettikoulun ja sota päättyi kun hän täytti 16-vuotta. 
Viimeisenä sotatalvena, Nälkätalvena 1944-45, Alankomaissa kuoli nälkään noin 22.000 tuhatta ihmistä. Heburn kertoi myöhemmin nälkätalven vaikuttaneen hänen suhteeseensa ruokaan: koska ruokaa ei ollut tai se oli huonoa, hän päätti olla tarvitsematta ruokaa. 
Muuten tiedot perheen Arnhemin ajasta 1939-1945 ovat ristiriitaisia, kuten usein toistetut tarinat, että Herburnkin olisi nälkätalvena syönyt kukkasipuleita, tai että hänen setänsä ja serkkunsa, vastarintaliikeaktiivit olisi teloitettu. Hollantilaislähteissä mainitaan ainoastaan äidin siskonmiehen, kreivi Otto van Limburg Stirumin pidätys ja teloitus 1942. Pian teloituksen jälkeen perheen asema vaikeutui, saksalaiset takavarikoivat huomattavan osan omaisuudesta ja perheen oli pakko majoittaa saksalaisia upseereita taloonsa. Heburnin äidin suhteesta saksalaisiin kiersi Arnhemissa kahdenlaisia huhuja: 1) Ellaan näkyvä vihollisveljeily oli vain peitetoimintaa; oikeasta hän oli vastarintaliikeaktivisti, 2.) Ellaa oli oikeasti natsimielinen veljeiljä, mutta varsinainen motiivi oli kuitenkin omien lapsien suojelu. Perheeseen kohdistunut vihamielisyys ajoi heidät muuttamaan pois Arnhemista pian sodan päätyttyä. (www.historici.nl) 

Huis Doorn museo on ollut viime vuodesta 2012 sulkemisuhan alainen. 
Poliittista tahtoa "ei-hollantilaisen" saksalaisperinnön ylläpitoon ja rahoitukseen ei nykyhallitukselta löytynyt, joten museoyhdistyksen valtionrahoitus puolitettiin. Vastaiskuna saksalainen yksityinen rahoitustaho ilmoitti, etteivät hekään sitten enää tue museon ylläpitoa yhtä paljon kuin ennen, sillä omaisuus ei ole enää heidän, vaan hollantilaisten. 
Museo yrittää kuulemma nyt profiloitua enemmän Ensimmäisen maailmansodan museoksi. 

Keisarinnan Augusta Victorian mukaan nimetyn ruusutarhan hoitoon on radiossa esitettyistä vetoomuuksista huolimatta ollut vaikea löytää vapaaehtoisväkeä. Puutarha on jo aika huonolla hoidolla. Kuka hollantilainen haluaisi hoitaa saksalaista puutarhaa?

Isoin piikki hollantilaisten, ehkä saksalaistenkin lihassa taitaa kuitenkin olla viimeisen tahtonsa toteutumista yhä odottava keisari. Ehkei viimeisen keisarin, mutta viimeisen tahdon kunnioitus elää sitkeästi sekin.

Koska kuolleista ei saa puhua pahaa, loppukevennys ja sananvuoro keisarille: 
Keisarin äidin puoleinen suku, Windsorien kuningashuone porskuttaa sitkeästi vielä nykyäänkin. Kun serkkupoika kuningas Yrjö V (George Fredrerick Ernest Albert) muutti Ensimmäisen Maailmansodan aikana perheen saksalaisen nimen englantilaiseksi, keisari totesi, että Shakespearen näytelmän nimi on varmaan nyt sitten Sachsen-Coburg und Gothan iloiset rouvat. 

Doornin ruusutarha on kaipaisi kitkemistä ja hoitoa.
Hollantilaisin silmin katsoen se on ihan rempallaan.

Keisarinnan muistoksi perustettu ruusutarha, suunnitelma vuodelta 1921.